Eilen oli Heikin- päivä. Vanhan sanonnan mukaan Heikin- päivä on talven keskikohta, eli siitä katkeaa talven selkä ja mennään kohti kevättä. Kevään ja kesän kaipuu onkin kova. Minua ei ennen Joulua yhtään haitannut, pimeys tai lumen puute. Minulle sopi mainiosti se pysähtyneisyyden olotila, mikä vallitsi. Olin fyysisesti ja henkisesti samassa tilassa, minuun sattui kovasti ja mieli oli parmeean olon toivossa, odotus tilassa. Nyt on lunta ja kirkkaita pakkaspäiviä. Valoisuus luo lupausta auringosta ja keväästä. Pää ei ole enää niin kipeä, selkä vielä oireilee, mutta lupausta on paremmasta. Kohti kevättä, kohti parempaa oloa, toivottavasti.
En ole talvi ihminen, pakkanen ei sovi minulle. Hiukset on sähköiset, iho kuivaa, ulkona on vaikea hengittää näillä pakkasilla ja vaatetta pitää laittaa tolkuttomasti päälle, jos meinaa ulkoilemaan uskaltaa. Yäk, en tykkää. Odotan sitä kun pakkaset hellittävät ja aurinko alkaa lämmittää. Silmut alkavat pullistua ja pajunkissat ilmaantuvat. Lumi sulaa ja maa alkaa tuoksua mädäntyneelle ravalle... se tuoks on lupaus ja saa minut malttamattomaksi, pian, aivan pian, on taas maa sula ja pääset upottamaan sormesi multaan.
Joulun kukat ovat lakastuneet ja nyt on keskitalven kukkihjoiden vuoro. Nyt tulppaaneita ja aivan pian kevätesikoita. Lupauksia nämäkin, nyt kukistaan sisällä ja ihan kohta myös ulkona, muutama kuukausi enää. Tykkään siitä, että meillä on vuodenajat. Myös siitä, että on lunta ja pakkasta... tämä jakso saisi vain olla paljon lyhyempi. Mutta nautitaan siitä, nyt kun se on käsillä, nytta samalla voi nauttia myös kevään lupauksesta ja tulppaaneista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti